Tehokkuus nostaa monella hien pintaan. Tehokkuutta vaadittaessa annetaan rivien välissä ymmärtää, että nykyinen tapa hoitaa asioita ei ole riittävän tehokas. Halutaan, että käytettävissä olevilla voimavaroilla tehdään enemmän tai nopeammin.
Yksityisellä sektorilla asetelma on selkeä. Jos joku käyttää varallisuuttaan liiketoimintaan, toiminnan täytyy olla mahdollisimman tehokasta, jotta varallisuuden määrä kasvaisi. Siihenhän liiketoiminnalla pyritään.
Julkisella sektorilla asia ei olekaan enää niin yksinkertainen. Julkinen valta on kansanvaltaa. Se perustuu Suomessa edustukselliseen demokratiaan. Valtaa käyttävät ylimpänä koko maan tasolla eduskunta ja kunnissa valtuustot. Niiden valta on saatu vaaleissa suoraan kansalaisilta.
Julkiset palvelut maksetaan veroilla ja maksuilla. Veroja maksaessaan ihminen haluaa saada rahoilleen vastinetta. Halutaan laadukasta palvelua tehokkaasti. Kuka nyt haluaisi, että omia rahoja käytettäisiin tehottomasti.
Asialla on kuitenkin kansanvallassa myös toinen puoli. Tehokkuus hyväksytään ja sitä varmasti toivotaan, mutta viime kädessä päätösvaltaa ei haluta luovuttaa itseltä pois. Päätösvallasta luopuminen tarkoittaisi edustuksellisesta demokratiasta luopumista.
Vaaleissa on äänestäjällä palvelujen rahoittajana mahdollisuus ottaa kantaa siihen, miten asioista päättämään valitut ovat tehtäviään hoitaneet. Tämä arviointi edellyttää mahdollisuuksia tarkastella julkisista asioista päättävien tekemisiä myös vaalien välillä. Lisäksi ihmisillä täytyy olla oikeus tulla kuulluksi ja valittaa itseään koskevista päätöksistä.
Tässä on tehokkuuden ja demokratian kohtaamispiste. Miten voidaan toimia riittävän tehokkaasti, jotta demokratia ei jää jalkoihin? Asiaa voi lähestyä hyvin kuntien näkökulmasta.
Suomessa on luultavasti maailman vahvin kunnallinen itsehallinto. Se on määritelty perustuslaissa. Suomen lainsäädäntö turvaa myös muuten kansainvälisesti vertaillen hyvin kansalaisten osallistumismahdollisuudet.
Kunnilla on päällään ja edelleen edessään monia kovia toimintaympäristön haasteita: talousongelmat, palvelujen kysynnän muutos, maahanmuutto, lisääntyvät tehtävät, vaativat asukkaat, keskinäinen kilpailu, ikärakenteen muutos, työvoiman saatavuus, paikallisen ja globaalin nopeutuva vuorovaikutus. Listaa voisi jatkaa edelleen. Lisäksi monet ovat sellaisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat toisiinsa ja luovat edelleen voimistavia supistumisvaikutuksia erityisesti kaupunkiseutujen ulkopuolella.
Kuntien keinovalikoimaan näihin haasteisiin vastaamisessa vaikuttavat 1990-luvulla tehdyt perusteelliset muutokset kuntien valtionosuusjärjestelmässä ja kuntalaissa. Rahavirtojen korvamerkinnästä luopuminen toi mukanaan paikallista liikkumavaraa keinovalikoiman suhteen.
Erilaiset uudet johtamisopit, kuten tulosjohtaminen ja ylipäätään yritysmaailmasta apinoitu managerismi saivat kunnanjohtajat tavoittelemaan toimitusjohtajuuden kaltaista johtamismallia ja ylipäätään kuntajohtajarekrytoinneissa näkyi halu saada johtajia yritysmaailmasta. Erinomaisia rekrytointeja varmaan tehtiinkin, mutta olivatko kuntakenttä ja luottamushenkilöorganisaatiot itse valmiita uuteen sykkeeseen. Eivät olleet. Samaan aikaan niukkenevien resurssien oloissa alettiin lisätä kuntayhteistyötä, konserniajatteluun perustuvaa optimointia ja vaihtoehtoisia tapoja järjestää palveluja esimerkiksi yksityistämällä.
Oman mausteensa soppaan toivat EU-jäsenyyden vaikutukset ja niiden seurauksena myötä uudenlainen elinkeinopolitiikan keinovalikoima.
Mitä tänä aikana on tapahtunut demokratian näkökulmasta katsottuna? Äänestysprosentti erityisesti kuntavaaleissa on jämähtänyt aika alhaiselle tasolle. Erilaisiin kuntien yhteistyörakenteisiin pääsi syntymään valtava erilaisten sopimusten, yhtiöiden ja toimielinten soppa, johon kunta- ja palvelurakenneuudistus on tuomassa kaivattua tolkkua.
Tämän pikku hiljaa toivottavasti väistymässä olevan demokratiaan lähinnä hidasteena suhtautuvan managerismikultin johtopäätöksenä voinee todeta, että tehokkuusvaatimusta ei voi istuttaa julkiselle sektorilla irrallisena johtamisvaatimuksena ilman riittävää avoimuutta, kansalaisten mahdollisuutta seurata päätöksentekoa ja julkisen hallinnon halua tarjota osallistumisen mahdollisuuksia myös vaalien välillä. Kuntalaiset eivät ole vain asiakkaita, vaan asukkaita, kansalaisia.
Niiltä osin kuin palvelun järjestäminen on järkevää vaikkapa yksityistämällä, voidaan kansanvallan kosketuspintaa vahvistaa esimerkiksi käyttäjädemokratialla ja asiakaspalautejärjestelmillä. Demokratiahaasteisiin on puututtu lainsäädäntöä uudistamalla kuluneen vuosikymmenen aikana keskustajohtoisissa hallituksissa. Tätä työtä tehdään edelleen kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa.
On tiedossa, että me voimme pitää yllä hyvinvointiyhteiskuntaamme vain, jos teemme tulevaisuuden työt tehokkaammin ja tuottavammin. Tämä ei tarkoita, ettei myös demokratia voisi olla vahvasti mukana. Sen tulee olla. Tämä kannattaa muistaa päätöksenteon ja sen valmistelun kaikilla tasoilla.