Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkimainingeissa on syytä kiinnittää tuloksen ohella huomiota äänestysprosenttiin.

Suomi jakaantui jälleen kerran kahtia äänestysaktiivisuuden osalta. Erityisesti Itä-Suomessa kansalaiset eivät lähteneet vaaliuurnille. Sama ilmiö on ollut havaittavissa jo useissa vaaleissa. Näissä vaaleissa heikoimmin äänestivät pohjoiskarjalaiset.

Tutkijat ovat olleet viime aikoina monissa puheenvuoroissa huolissaan Helsingin alueellisesta segregaatiosta, jakautumisesta huonoihin ja hyviin asuinalueisiin. Aiheellinen huoli. Äänestysprosentti on yksi esimerkki irallisuuden tunteesta ja eri kaupunginosien äänikuninkaat kertovat monesti alueen rakenteesta.

Mutta olemmeko ymmärtäneet olla riittävän huolissamme alueellisesta segregaatiosta?

Äänestysprosentin alhaisuus näkyy erityisesti niissä osissa Suomea, jotka kaikissa elintasomittauksissa ovat alhaisimmalla tasolla. Yleensä niiltä alueilta on myös väestöä kaikonnut. Samalla valitettavasti tosiasia on, että väestön vähyys on tehnyt niistä poliittisesti kiinnostamattomia monien puolueiden mielestä. Valtaa ja ääniä on jaossa paremmin ruuhka-Suomessa.

Äänestysprosentin lasku ei kerro vain poliittisesta osallistumattomuudesta. Se kertoo paljon syvemmästä tunteesta: laajemmasta osallisuuden puutteesta ja tulevaisuuden uskon rapautumisesta. Suomessa poliittinen osallistuminen on tarkoittanut myös sosiaalista osallistamista. Ääni on osoitus kuulumisesta johonkin, kokemusta merkityksellisyydestä - siis siitä, että minun äänelläni on jotakin vaikutusta ja väliä.

Onko siis osalta suomalaisista kokemus vaikuttamisen mahdollisuuksista kadonnut? Politiikan maineen rapautuminen viime vuosien vaalirahakohuissa ja skandaaleissa on taatusti ollut osaltaan vaikuttamassa vähäiseen uskoon politiikan voimasta. Oma roolinsa on myös henkilöityneellä ja viihteellistyneellä median tavalla kertoa politiikasta. Mutta se ei selitä kaikkea. Kysymys on myös politiikan sisällöistä. Kysymys on tasa-arvosta, alueiden ja ihmisten välillä.

Äänestysaktiivisuus jäi jälleen kerran alhaiseksi juuri niillä alueilla, joilla poliittinen tahto ja päätökset - sekä ennen muuta niiden puute - tuntuvat. Nämä seutukunnat tarvitsevat puolestapuhujia.

On selvää, että toisella kierroksella nämä syrjäisten seutujen kansalaiset saavat kultakimpaleen arvon ehdokkaiden Haaviston ja Niinistön silmissä. Ääniä kaivataan - ja siksi heidän asiansakin alkaa ainakin näennäisesti kiinnostamaan. Ensimmäisellä kierroksella ei näillä ehdokkailla reuna-alueiden etäiseen Suomeen juuri ollut asiaa.

Oma yrityksensä näiden ihmisten luottamuksen saavuttamiseen tekivät perussuomalaiset eduskuntavaaleissa. He onnistuivat saamaan äänet, mutta mitä he niiillä tekivät? Ei heistä ole ollut keskittävän sinipunahallituksen vastavoimaksi, saati vastuunkantajaksi.

Luottamuksen palauttamiseen tarvitaan myös tekoja. Koko Suomen puolue on velvoittava teesi. Velvoitetta keskustalle, mutta myös koko Suomelle. Ei vain poliitikoille, vaan jokaiselle Suomen tulevaisuudesta kiinnostuneelle ja rakentajalle. Väyrys-Suomeen liittyy Keskustaa velvoittava poliittinen viesti, mutta äänestysprosenttiin liittyy koko Suomea koskeva yhteiskunnallinen viesti. Kyse on maan sisäisestä yhteiskunnallisesta suvaitsevaisuudesta. Ei meidän tarvitse mitata sitä kuin arvioimalla, miten politiikka kohtelee kansalaisia eri tavalla eri puolilla Suomea.

Suotavaa olisi, että presidentinvaalien jälkeen hallitus pohtisi laajamittaisesti äänestysaktiivisuuden merkitystä ja laatisi selvityksen syistä alhaiseen äänestysprosenttiin osassa Suomea. Syy-seuraussuhdetta politiikan sisältöjen ja äänestysinnon välillä on punnittava rehellisesti. Asiaan pitää tarttua. Vain siten demokratia koko kansan äänenä ja valtana voi aidosti toteutua.

Perheiden ja lasten asia jää päivittäisessä poliiittisessa keskustelussa helposti eurokriisien, puolustusvoimien leikkauslistojen, veroratkaisujen ja kasvuennusteiden alle. Liian harvoin pysähdymme pohtimaan, miten suuri ja ennaltaehkäisevä vaikutus yhteiskunnan kannalta on sillä, että ihmiset kodeissaan ja arjessaan voivat hyvin. Turvallinen ja tasapainoinen kasvuympäristö, välittävät vanhemmat ja lapselle annettu aika maksavat itsensä takaisin. Kauaskatsoisin päättäjä pistäisi kaikki panoksensa lapsiin ja nuoriin. Heitä vartenhan tätä kaikkea rakennetaan.
 
Tärkeä osa lapsiin ja perheisiin kohdistuvaa päätöksentekoa on yhteiskunnan tuki lapsen hoidolle. Alle kolmivuotiaiden lasten vanhemmilla on lain suoma oikeus valita lastensa hoitomuodoksi joko kunnallinen päivähoito, kotihoito tai yksityinen päivähoito. Näitä kaikkia hoitomuotoja tuetaan julkisin varoin. Lähdemme Suomessa siitä ajatuksesta, että perheet itse tietävät, mikä vaihtoehto on heille paras.
 
Huolestuneena olen seurannut hallituksen epämääräistä linjaa suhteessa perheiden asiaan. Hallitusohjelman kirjaus erityisesti kotihoidontuesta on epäselvä, tarkoituksella. Onko siis vaarana, että kotihoidontukijärjestelmä on leikkausten ja muutospaineiden alla, kun nyt alkavana keväänä linjataan valtion taloudelle raameja?Se olisi lyhytnäköisyyden huippu niin taloudellisesti kuin inhimillisestkin, mutta sopisi toisaalta sinipunan kylmään linjaan.
 
Kotihoidontuki on aina ollut ideologinen, vahvasti poliittinen ratkaisu. Siitä Keskustaa on myös soimattu; on väitetty, että haluamme ehdoin tahdoin naiset hellan ja kehdon ääreen, paluuta vanhaan malliin. Se ei pidä  paikkaansa.  Haluamme ennen muuta valinnan vapautta. Poliittista päättäjää ei tarvita tuomaroimaan, mikä on perheelle parasta. Lainsäädännön tehtävä on tarjota mahdollisuuksia. Yksi haluaa hoitaa lastaan kotona pitkään. Toinen haluaa palata töihin mahdollisimman pian. Kolmas haluaa tehdä osa-aikatyötä. Keskusta tukee ihmisten vapautta tehdä yksilöllisiä valintoja. Päivähoitomuodon on vastattava ennen kaikkea lapsen tarpeisiin, jokainen lapsi on yksilö. Siinä missä aikuinenkin.
 
Perheillä on oltava mahdollisuus siihen, että lasta hoidetaan kotona tai kotia vastaavissa oloissa vähintään siihen saakka, että lapsi täyttää puolitoista vuotta. Siksi Keskustan mielestä alle puolitoistavuotiaitten lasten kotihoidon tukea tulee korottaa.

Kotihoidontukea maksetaan jossakin vaiheessa lapsen elämän ensimmäisiä vuosia hyvin moneelle perheelle, yli 80 prosentille. Perheet ovat nähneet tuen hyvänä mahdollisuutena pidentää lapsen kotona olon aikaa vanhempainvapaan jälkeen. Tämä siitäkin huolimatta, että 90-luvun laman jälkivuosina silloiset johtomiehet Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö leikkasivat tuen silloisesta suuruudesta satoja markkoja pois.
 
Keskustajohtoisten hallitusten toimesta noiden vuosien jälkeen kotihoidon ja yksityisen hoidon tukirahan tasoa  on korotettu useasti. Silti summa on vielä varsin vähäinen - yhä työttömyydestä maksetaan enemmän kuin oman lapsen hoidosta. Olemme halunneet tukea myös osittaista kotona hoitoa - parhaimmillaan työelämä joustaa siten, että vanhemman on mahdollista tuen avulla sovittaa työviikkoa- tai päivää lyhyemmäksi ja antaa siten myös enemmän aikaa lapselle.

Kataisen ja Urpilaisen hallitus on ajanut kuin käärmettä pyssyyn kuntauudistusta, jossa Suomen nykyisten kuntien tilalle muodostettaisiin jopa maakunnan kokoisia jättikuntia.

Viime vuoden lopulla kuntaministeri Henna Virkkunen sanoi, että uusi kuntakartta esitellään heti vuodenvaihteen jälkeen. Sitten asiaa valmistelevalle työryhmälle tarvittiinkin lisäaikaa ja nyt koko kuntauudistuksesta ei ole kuulunut enää halaistua sanaa.

Väistämättä syntyy epäilys, että pian järjestettävät presidentinvaalit saivat päähallituspuolueet siirtämään oman kenttäväkensäkin suututtaneen keskittämis-, pakkoliitos- ja leikkausohjelman vaalien jälkeiseen aikaan.

Kokoomuksen presidenttiehdokas Sauli Niinistökin näyttää olevan puolueensa kanssa yhtä mieltä kuntien pakkoliitoksista. Hän kertoo MTV3:n vaalikoneessa kannattavansa pakkokeinoja kuntien määrän pienentämiseksi. SDP:n ehdokas Paavo Lipponen ei pakkoliitoksille liputa, mutta ei ole myöskään tehnyt selvää pesäeroa hallituksen suunnitelmiin. Keskustan Paavo Väyrynen onkin näissä vaaleissa ainoa presidenttiehdokas, joka on ilmoittanut vastustavansa hallituksen keskittävää kuntapolitiikkaa.

Keskusta ajaa yhteiskunnallisesti kestävää hajautettua yhteiskuntaa, jossa palvelut ovat lähellä ja ihmiset pääsevät vaikuttamaan kotiseutunsa asioihin. Siispä hallituksen tulisi nyt lyödä kuntakarttansa pöytään: annetaan suomalaisten päättää, miten tätä maata rakennetaan. Tänä vuonna tähän valintaan on mahdollisuus vaikuttaa kaksissa vaaleissa.