Onko sillä väliä, myykö kauppa Arlan vai Valion maitoa, kunhan se on halvinta? Onko sillä väliä, onko maito suomalaista vai ruotsalaista?
Varmasti väliä on, mutta milloin. Kuka saa valita? Annetaanko asiakkaalle tilaisuus vertailla ja maksaa vaikka enemmän kotimaisesta merkistä?
Mutta onko sillä väliä, kuka jalostusyhtiön omistaa?
Pysyykö maitofirman voitto Suomessa vai rakennetaanko rahoilla Ruotsia ja Tanskaa? Ei ole kysymys vain kateudesta tai ahneudesta, vaan suurista asioista kuten maidon huoltovarmuudesta. Mikä on maidon tuotannon tulevaisuus Suomessa? Onko maitoa saatavissa epävakaissakin oloissa?
Kuinka paljon kuluttajat miettivät syntyjä syviä lähikaupan hyllyjen äärellä? Tai millainen ihmiskuva liike-elämässä on kuluttajasta; onko hän vain halvinta hakeva ostaja, vai vaikuttavatko valintaan myös arvot ja tunteet?
Samaa voimme kysyä itseltämme kuluttajina. Puhummeko innolla kotimaisuudesta tai luomutuotteista, mutta teemmekö ostopäätökset pelkästään hinnan perusteella, joskus jopa laadusta tinkien? Arki testaa arvot ja filosofiat.
Mutta kysymys ei ole vain maidosta!
Jälkikäteen on huomattu, että kotimaisuuden merkitystä olisi pitänyt ajatella vakavasti esimerkiksi Soneran myynnissä. Kansainvälinen markkinahuuma sekoitti päät ja yllytti keräämään lyhytnäköisiä voittoja. Rahaa tuli, mutta samalla tuli myydyksi kansallista turvallisuutta. Hallitus on onneksi ryhtynyt korjaaviin toimiin.
Taloudellisuutta on välttämätöntä miettiä niinkin tärkeillä ja herkillä aloilla kuin sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa. Näilläkin aloilla pitää noudattaa tarkan euron politiikkaa. Siitä ei ole kahta puhetta. Yhteisten verovarojen tehokkaaseen käyttöön on eettinenkin velvoite.
Mutta jos sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttamisessa vain hinta sanelee, upotaan hetteikköön. Valitettavasti laatukriteerit pannaan usein niin väljiksi, että palvelujen tuottajien vertailu voidaan tehdä vain hinnalla. Silloin ostetaan liukuhihnalta bulkkitavaraa, jolloin unelma innovaatioista ja erityyppisten tuottajien hedelmällisestä voimasta tuhoutuu.
Onko sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajien omistajalla väliä? Onko yhdentekevää, ovatko palvelujen tuottajat suuria kansainvälisiä ketjuja, pieniä kotimaisia yrittäjiä vai yleishyödyllisiä yhteisöjä?
Kukaan ei voi tuottaa – ainakaan pitkään – tappiolla, mutta mihin käytetään voitot? Liekö tässä nyt yleishyödyllisillä palveluntuottajilla – säätiöillä, järjestöillä ja osuuskunnilla – suuri mahdollisuus? Niiden on käytettävä voittonsa palvelujen kehittämiseen ja yhteiseksi hyväksi.
Valtio ja kunnat kantavat raskaimman taloudellisen taakan suomalaisista peruspalveluista, niin terveys-, sosiaali- kuin koulutuspalveluistakin. Nyt on oikea aika, suorastaan välttämätöntä, punnita perusteellisesti, millaiset rahoitus- ja tuottamisjärjestelmät takaavat kaikille kansalaisille yhdenvertaiset palvelut.
Tälläkin alueella omistamisella saattaa olla paljonkin väliä.